Suomalaisten lasten elämä ennen vanhaan

Millainen oli lapsuus Suomessa ennen nykyaikaa? Miten lapset viettivät päivänsä aikana, jolloin kotona ei ollut televisiota, älypuhelinta, tietokonetta tai valmiita leluja? Millaista oli käydä koulua, auttaa perhettä maatilalla tai huolehtia pienemmistä sisaruksista?

Suomalaisten lasten elämä on muuttunut valtavasti viimeisten sadan tai kahdensadan vuoden aikana. Vielä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa lapsuus oli monella tavalla sidoksissa kotiin, perheeseen, vuodenaikoihin ja paikalliseen yhteisöön. Maaseudulla lasten arki näytti erilaiselta kuin kaupungeissa, ja perheen toimeentulo vaikutti voimakkaasti siihen, kuinka paljon aikaa lapsella oli leikkiin ja koulunkäyntiin.

Lapsuus ei myöskään ollut samanlainen kaikille. Varakkaan kaupunkiperheen lapsen elämä saattoi poiketa huomattavasti pienviljelijän tai työläisperheen lapsen arjesta. Myös alueelliset erot olivat suuria.

Silti lasten elämässä oli asioita, jotka yhdistivät eri puolilla Suomea kasvaneita lapsia. Leikit, vuodenajat, koulu, kotityöt, luonnossa liikkuminen ja yhdessäolo muodostivat tärkeän osan lapsuutta.

Millainen lapsuus oli Suomessa ennen?

Ennen modernia hyvinvointiyhteiskuntaa lapsuus oli tiiviisti yhteydessä perheen jokapäiväiseen elämään. Lapsi ei ollut vain koululainen, vaan usein myös perheen arjen aktiivinen osallistuja. Kodin ja maatilan töissä tarvittiin kaikkien perheenjäsenten apua, ja lapset oppivat monia taitoja seuraamalla vanhempiaan ja tekemällä itse.

Maaseudulla lapsen päivä saattoi alkaa varhain. Aamulla autettiin esimerkiksi eläinten hoidossa, veden kantamisessa, puiden keräämisessä tai muissa kodin tehtävissä. Tehtävät vaihtelivat iän ja perheen tilanteen mukaan. Pienemmät lapset saattoivat osallistua yksinkertaisiin töihin, kun taas vanhemmille lapsille voitiin antaa enemmän vastuuta.

Kaupunkilasten arki oli puolestaan erilainen. Teollistuvissa kaupungeissa lapset elivät tiiviissä kaupunkiympäristössä, jossa koulut, kadut, pihat, torit ja naapurustot muodostivat heidän oman elinpiirinsä. 1900-luvun alun Helsinkiä koskeva valokuva-aineisto kertoo esimerkiksi siitä, kuinka koulut, työpaikat, kaupat ja muut arkisen elämän ympäristöt olivat osa nopeasti muuttuvaa kaupunkikuvaa.

Lapsuutta ei siis voida kuvata yhdellä tavalla. Suomessa oli samaan aikaan hyvin erilaisia lapsuuksia.

Yksi tärkeä ero nykyiseen oli kuitenkin se, että lapsilla oli yleensä vähemmän erityisesti heille suunnattuja tavaroita ja palveluita. Vapaa-aika syntyi usein arkisen elämän lomassa. Kun työt oli tehty, lapset menivät ulos, tapasivat kavereitaan ja keksivät itse tekemistä.

Tämä teki leikistä tärkeän osan lapsuutta.

Lasten leikit

Vanhoissa suomalaisissa leikeissä tarvittiin harvoin kalliita tai monimutkaisia välineitä. Lapsen oma mielikuvitus oli usein tärkein leikkiväline.

Lapset leikkivät pihoilla, metsissä, kyläteillä, talojen ympärillä ja talvisin lumessa. Leikkejä muokkasivat ympäristö, vuodenaika ja lasten ikä. Monet leikit opittiin toisilta lapsilta, vanhemmilta sisaruksilta tai aikuisilta.

Suomalaisessa perinteessä on ollut runsaasti erilaisia juoksu-, piilo-, hyppy-, laulu- ja jäljittelyleikkejä. Myös erilaiset pallopelit ja talviset leikit kuuluivat lasten maailmaan. Leikkien tarkat muodot saattoivat kuitenkin vaihdella paikkakunnittain.

Vanhojen leikkien yksi kiinnostava piirre on niiden vähäinen riippuvuus valmiista tavaroista. Lapsi saattoi rakentaa leikkimaailman kepistä, kivistä, puunpaloista, kävyistä tai muista luonnosta löytyvistä materiaaleista.

Metsä saattoi muuttua hetkessä linnaksi, talon piha kaupaksi ja navetan ympäristö kokonaiseksi leikkimaailmaksi.

Leikki oli samalla tapa oppia. Lapset harjoittelivat yhdessä toimimista, sääntöjen noudattamista, neuvottelemista ja oman roolin löytämistä ryhmässä. Monet perinteiset leikit ovatkin osa suomalaista elävää aineetonta kulttuuriperintöä. Museovirasto pitää pelejä ja leikkejä yhtenä elävän kulttuuriperinnön muotona.

Leikki ei siis ollut vain ajanvietettä. Se oli osa lasten omaa kulttuuria.

Koulu ennen vanhaan

Koulunkäynti oli tärkeä muutos suomalaisen lapsen elämässä, mutta koulu ei pitkään aikaan ollut kaikille samanlainen tai yhtä helposti saavutettava kuin nykyään.

1800-luvulla kansakoululaitos alkoi laajentua, ja ajatuksena oli tarjota lapsille perustietoja ja -taitoja. Opetushallituksen mukaan Uno Cygnaeuksen kasvatusajattelussa korostui ajatus kansanopetuksesta, jossa lasten tuli saada perustietoja ja taitoja riippumatta heidän taustastaan.

Koulupäivä saattoi sisältää monia nykyäänkin tuttuja oppiaineita, kuten lukemista, kirjoittamista, laskentoa ja laulua. Samalla opetukseen kuului käytännöllisiä aineita. Esimerkiksi 1916–1917 Helsingin kansakouluissa opetettiin muun muassa äidinkieltä, laskentoa, maantietoa, historiaa, luonnontietoa, kaunokirjoitusta, piirustusta, käsitöitä, laulua ja voimistelua.

Koulumatkat saattoivat kuitenkin olla pitkiä. Kaikilla kunnilla ei ollut omaa koulurakennusta, vaan opetusta voitiin järjestää kiertokouluna kylän eri taloissa tai esimerkiksi pappilassa. Vuonna 1906 jokaisessa Suomen kunnassa oli kansakoulu, vaikka oppivelvollisuus tuli voimaan vasta vuonna 1921.

Tämä kertoo siitä, kuinka nopeasti koulunkäynnin merkitys kasvoi 1800-luvun lopulta 1900-luvulle.

Koulu oli myös sosiaalinen ympäristö. Siellä lapset tapasivat samanikäisiä lapsia, oppivat yhdessä ja muodostivat ystävyyssuhteita. Koulun merkitys ei siis liittynyt vain kirjoihin ja oppitunteihin, vaan se vaikutti laajemmin koko lapsen elämään.

Lasten työtehtävät

Nykyajan lapsen näkökulmasta vanhojen aikojen lasten työtehtävät voivat tuntua yllättäviltä. Lapsen odotettiin osallistuvan perheen arkeen paljon enemmän kuin nykyään.

Maaseudulla lasten tehtävät liittyivät usein maatilan toimintaan. Pienemmät lapset saattoivat auttaa esimerkiksi eläinten ruokinnassa, kananmunien keräämisessä, veden kantamisessa tai pienissä kotitöissä. Vanhemmille lapsille voitiin antaa enemmän vastuuta esimerkiksi karjanhoidossa, heinätöissä tai puiden ja polttopuiden käsittelyssä.

Töiden määrä riippui kuitenkin paljon perheen elämäntilanteesta. Kaikki lapset eivät tehneet samanlaisia töitä, eikä kaikkien lapsuus ollut yhtä raskasta.

Myös vuodenajat vaikuttivat tehtäviin. Kesällä maataloustöitä oli paljon, kun taas talvella arki painottui enemmän sisätiloihin, metsätöihin, eläinten hoitoon ja erilaisiin käsitöihin.

Tytöille ja pojille saatettiin antaa erilaisia tehtäviä, ja lapset oppivat usein jo nuorena niitä taitoja, joita aikuisena tarvittiin. Työ oli siten myös käytännön oppimista.

Lapsi oppi esimerkiksi, miten eläimiä hoidetaan, miten ruokaa valmistetaan, miten vaatteita korjataan tai miten kotia lämmitetään.

Monet tällaiset taidot siirtyivät sukupolvelta toiselle ilman oppikirjoja. Oppiminen tapahtui tekemällä.

Talvi ja lasten arki

Suomen pitkä talvi vaikutti ennen erityisen voimakkaasti lasten elämään.

Talvella päivänvaloa oli vähän, ulkona oli kylmää ja koulumatkat saattoivat olla vaikeita. Maaseudulla etäisyydet olivat pitkiä, eikä liikkuminen ollut yhtä helppoa kuin nykyään.

Toisaalta talvi tarjosi lapsille myös oman maailmansa.

Lumi mahdollisti pulkkamäet, hiihtämisen, luistelun ja monet muut talviset leikit. Jäätyneet vedet, lumiset metsät ja pihat muodostivat luonnollisen leikkiympäristön.

Talvella lasten vaatetuksella oli erityisen suuri merkitys. Vaatteiden piti suojata kylmältä, ja villaa käytettiin paljon lämmittävänä materiaalina. Käsin neulotut sukat, lapaset ja villapaidat olivat käytännöllisiä arkivaatteita, joita voitiin korjata ja käyttää uudelleen.

Vaatteet olivat ennen nykyistä arvokkaampia myös siksi, että niitä ei voitu helposti korvata uusilla. Kulutustavaroiden saatavuus oli rajallisempaa, ja vaatteiden käyttöikää pidennettiin korjaamalla, paikkaamalla ja muokkaamalla niitä.

Talvi vaikutti myös siihen, miten lapset viettivät aikaa kotona. Pimeinä iltoina leikittiin sisällä, luettiin, tehtiin käsitöitä tai kuunneltiin aikuisten keskusteluja ja tarinoita.

Kodin lämpö ja valo olivat talvella konkreettisesti tärkeitä asioita.

Lelut ennen nykyaikaa

Vanhojen aikojen lasten leluja ei voi verrata suoraan nykyiseen valtavaan leluvalikoimaan. Lelut olivat usein yksinkertaisia, ja monet niistä tehtiin itse.

Puusta valmistettiin esimerkiksi pieniä eläimiä, ajoneuvoja, nukkeja ja muita esineitä. Kankaanpaloista voitiin tehdä nukkeja ja vaatteita. Kävyistä, kivistä, kepeistä ja muista luonnonmateriaaleista syntyi erilaisia leikkivälineitä.

Itse tekeminen oli tärkeä osa leikkikulttuuria.

Lapsi ei välttämättä saanut valmista lelua kaupasta, vaan lelu voitiin valmistaa kotona vanhemman tai isovanhemman kanssa. Samalla opittiin materiaalien käsittelyä ja kädentaitoja.

Nukke on hyvä esimerkki tästä. Yksinkertainen kangasnukke saattoi olla lapselle tärkeä leikkikaveri, vaikka se ei olisi näyttänyt lainkaan samalta kuin nykyajan valmistetut nuket.

Myös puulelut olivat luonnollinen osa vanhaa leikkikulttuuria. Puu oli helposti saatavilla oleva materiaali Suomessa, ja siitä voitiin valmistaa monenlaisia käyttö- ja leikkiesineitä.

Kaikki lelut eivät myöskään olleet varsinaisia leluja. Tavallinen kodin esine saattoi muuttua leikissä joksikin aivan muuksi.

Juuri tässä näkyy vanhan leikkikulttuurin tärkeä ominaisuus: leikin arvo ei riippunut siitä, kuinka monimutkainen esine oli.

Mitä lapset söivät?

Lasten ruoka riippui suuresti siitä, millaisessa perheessä ja missä päin Suomea lapsi eli.

Maaseudulla ruoka perustui pitkään paikallisesti saatavilla oleviin raaka-aineisiin. Vilja, perunat, maitotuotteet, kala, liha, juurekset, marjat ja erilaiset säilykkeet muodostivat tärkeän osan ruokavaliota.

Ruisleivällä oli suomalaisessa ruokakulttuurissa erityinen asema. Leipää leivottiin usein suurempia määriä kerralla, ja sen säilyvyys oli tärkeää etenkin talven varalle.

Myös kala oli monilla alueilla merkittävä ruoka. Järvet ja rannikkoseudut tarjosivat kalaa, jota voitiin säilyttää esimerkiksi kuivaamalla, suolaamalla tai savustamalla.

Marjat ja sienet puolestaan olivat luonnon tarjoamaa lisäravintoa. Niitä kerättiin loppukesällä ja syksyllä, jotta ruokaa olisi myös myöhemmin.

Lasten ruokailu tapahtui yleensä osana koko perheen ruokailua. Erillistä lastenruokakulttuuria ei ollut samalla tavalla kuin nykyään, vaikka pienten lasten ruokavalio luonnollisesti poikkesi aikuisten ruoasta.

Makeiset ja muut herkut olivat paljon harvinaisempia kuin nykyään. Tavallinen arki perustui yksinkertaiseen ruokaan, jonka valmistamiseen käytettiin kodin ja lähialueen raaka-aineita.

Juhlapäivinä ruokapöytä saattoi kuitenkin muuttua huomattavasti tavallista runsaammaksi. Joulu, pääsiäinen ja muut juhlat toivat ruokaan vaihtelua ja erityisiä herkkuja.

Miten lapsuus on muuttunut?

Suurin muutos vanhan ja nykyisen lapsuuden välillä liittyy siihen, kuinka paljon lapsen elämä on siirtynyt työn ja perheen välittömästä arjesta koulutuksen, vapaa-ajan ja harrastusten ympärille.

Aikaisemmin lapsi osallistui usein perheen päivittäisiin tehtäviin. Nykyään lasten arkea rytmittävät koulu, päiväkoti, harrastukset, kaverit ja vapaa-aika. Kodin tehtäviä tehdään edelleen, mutta lasten vastuu perheen toimeentulosta on muuttunut olennaisesti.

Myös koulutuksen merkitys on kasvanut. Vuonna 1917 kansakoululaisia oli Suomessa noin 205 000, ja lähes kaikki suomalaiset osasivat jo lukea, vaikka oppivelvollisuutta ei vielä ollut. Samana vuonna vain vajaat viisi prosenttia lapsista jatkoi opintojaan kansakoulun jälkeen.

Nykyinen lapsuus on myös paljon teknologisempi. Leikit eivät enää rajoitu pihoille ja metsiin, vaan lasten vapaa-aikaan kuuluvat tietokoneet, tabletit, älypuhelimet, pelit ja erilaiset digitaaliset palvelut.

Samalla monet vanhat asiat ovat säilyneet.

Lapset leikkivät edelleen yhdessä. He rakentavat, juoksevat, kilpailevat, keksivät sääntöjä ja käyttävät mielikuvitustaan. Talvella lumi houkuttelee edelleen ulos, ja kesällä metsät, rannat ja pihat tarjoavat leikkipaikkoja.

Myös vanhoja leikkejä, käsitöitä ja muita perinteitä siirtyy edelleen uusille sukupolville. Museovirasto pitää leikkejä ja pelejä osana elävää aineetonta kulttuuriperintöä, mikä kertoo siitä, ettei vanha lapsuuden kulttuuri ole kokonaan kadonnut.

Vanha lapsuus ei ollut vain vaikeaa – eikä nykyinen lapsuus vain helppoa

Kun puhutaan lasten elämästä ennen vanhaan, on helppo tehdä siitä liian yksinkertainen kuva. Vanhaa lapsuutta voidaan ajatella joko romanttisena aikana, jolloin lapset leikkivät vapaasti luonnossa, tai vaikeana aikana, jolloin lasten piti tehdä paljon töitä.

Todellisuus oli näiden ääripäiden välissä.

Joillakin lapsilla oli paljon vapaa-aikaa, toisilla paljon vastuuta. Jotkut kasvoivat maaseudulla, toiset kaupungissa. Jotkut saivat käydä koulua pitkään, kun taas toisten koulunkäynti jäi lyhyeksi.

Sama pätee nykyiseen lapsuuteen. Nykyajan lapsella on enemmän koulutusmahdollisuuksia, harrastuksia ja teknologiaa, mutta samalla lapsuus on monella tavalla aikataulutetumpaa kuin ennen.

Suomalaisten lasten historia kertoo lopulta siitä, kuinka paljon koko yhteiskunta on muuttunut. Kodit, koulut, työ, ruoka, vaatteet, lelut ja vapaa-aika ovat kaikki muuttuneet – mutta lapselle tärkeät asiat, kuten leikki, ystävyys, uteliaisuus ja tarve kuulua joukkoon, ovat säilyneet yllättävän samanlaisina.

Siksi vanhan suomalaisen lapsuuden tutkiminen ei kerro meille vain menneisyydestä. Se auttaa myös ymmärtämään, mistä nykyinen suomalainen lapsuus on syntynyt.